Tuokko: Autuaita ovat yöperhoset sillä...
Vastaukset elämän ja kuoleman kysymyksiin ovat niin ilmiselviä ja yksinkertaisia, että niiden pohtimiseen saattaa hyvinkin mennä kokonainen ihmisikä eikä valmista vain tule. Näiden peruskysymysten äärelle on tunkeutunut monenmoista helppoheikkiä, jotka julistavat oppejaan, ettei kuolemaa ole taikka kaikki pelastuvat ja näiden helppoheikkien hengenheimolaisia toisesta ääripäästä, niitä, joille kaikki on aineellista kuolemaa eikä sen lisäksi ole mitään; vain tyhjyys, vain täydellinen olemattomuus elämän unen päättyminen täydelliseen pimeyteen.
Kukaan ei kiistä aineellista syntymää kuten ei myöskään aineellista kuolemaa. ”Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.” Karu, kolkko viimeinen tuomio, minkä pappi sinulle hautauksessa julistaa. Ehkä saat lisäksi lupauksen siitä, että ”herra” tulisi sinua viimeisenä päivänä herättämään. Katteettomat lupaukset eivät maksa mitään, siksi niitä on helppo antaa. Joku perustelee menettelyn uskollaan, toinen surevien lohduttamisella, kolmas jollakin muulla syyllä. Uskon heikkoudesta todistaa se, että kuolemaa niin julmetusti täytyy arvuutella. Jos ei ole muuta kuin aineellinen todellisuus, se on sitten siinä, fysikaaliseen maailmaan syntyvät kohtaavat fysikaalisen maailman lakien mukaisen lopun, jota elävien olentojen osalta kutsutaan kuolemaksi.
Näin ei ole valosta syntyneiden laita. Toki valosta syntyneiden aineellinen ruumis kokee aineellisen hajoamisen siinä missä kadotuksen lastenkin, mutta valon lapset eivät koe kuolemaa, sillä sitä ei heille ole varattuna. Parempi olisi puhua muodonvaihdoksesta, jossa vapautuva yöperhonen jättää taakaksi käyneen kotelonsa. Autuaita ovat yöperhoset sillä ne lentävät valoon...
Jatkaakseni yöperhosvertausta: Ihmisen sydän syntyy Jumalan munasta, joka synnyttyään toukkana ryömii elämän tiellä vähitellen koteloituen yhä vahvemman kuoren alle. Pian maailman pimeys peittää koteloituneen toukan ja hän unohtaa syntymälahjakseen saadun kallisarvoisen munan: sama tarina kerrotaan Tuomaan tekojen Helmihymnissä. Helmi on ihmisen sydämeen kätketty aarre, mutta harva jaksaa kaivaa sen esiin tai uskoo sen löytyvän. Ilman Isä Jumalan siittämää kirkastettua munasolua, ei Valon äiti voi synnyttää eikä Valon lapsi saata syntyä. Autuaita ovat valon lapset, jotka syntyvät valon yhtyessä valoon...
Synnyttyään yöperhonen on vapaa kuin taivaan linnut, ei se kylvä eikä työtä tee. Se on hengellisessä levossa ja liikkeessä. Niin kauan kuin yöperhonen on vielä maisen ruumiinsa vanki, se on alttiina näkyvän maailman saalistajille. Jos yöperhonen on valppaana hyödyntäen hengellisiä siipiään, se ei jää sitä jahtaavan loispistiäisen saaliiksi. Loispistiäinen houkuttelee yöperhosta petollisen rakkauden sanoin, istuttaa pimeyden munansa siihen. Moni uskoo valheen ja joutuu sisältäpäin syödyksi. Loispistiäinen on taitava imartelija, se puhuu irvokkaita kauneuden sanoja, mutta tuo vain sisäisen rumuuden. Turmeltuneesta yöperhosesta ei jää jäljelle kuin Jumalan muna, jonka loispistiäinen kauhistuneena oksentaa pois. Muna, joka annettiin toukalle elämäksi, palaa Jumalalle ilman yöperhosta. Tässä on armon ja tuomion kauneus.
Yöperhonen, joka vahvana kestää loppuun, elämästä kuoriutumiseen asti, voitollisena kilvoittelijana lentää aineettomana yöperhosena kohti valoa, kohti taivaallista Isänmaataan, missä iankaikkinen ilo ja autuus vallitsee. Siellä ei ole pahuutta, ei ikävää, ei murhetta – vain vaatimatonta pyhittäytymistä pyhyyteen ja syvintä olemassaoloa. Valkeuden valtakunnan Kuningas ja Kuningatar ovat kaivaten odottaneet perillisen kotiinpaluuta. Sillä Jumalan valtakunta on Isän, Äidin ja heidän valostaan syntyneiden Lasten iänkaikkista perheyhteyttä.
Autuaita ovat yöperhoset sillä he saavat nähdä Jumalan...
Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!
"Autuaita ovat yöperhoset sillä ne lentävät valoon..."
Se valo johon ne lentävät, on petollinen ja johtaa ne päämäärättömästi kiertämään harhaansa tai tuhoutumaan liekkiin. Siinä mielessä yöperhosvertaus ontuu, vaikka muuten kirjoitus onkin kiehtova.
Emmekö me kuitenkin kaikki ole sieluinemme valon lapsia, mutta meissä on kaikissa myös tuo kalvava loinen. Sekä yöperhonen että loispistiäinen ovat kuitenkin maanpäällisiä olentoja omine elämänpaloineen, joita ne toteuttavat, toinen syömällä toukkana kasveja ja aikuisena mettä, toinen taas syömällä toukkana toisten toukkia ja aikuisena mettä. Niillä on tarkoituksensa, kuten meilläkin. Sielumme ei kuitenkaan ole loinen ruumiissamme, vaan ne muodostuvat syvällisellä tavalla yhdeksi, synteesinä elämän mysteerin yhtymisestä tähän fyysiseen maailmaan, joka ilman sitä olisi perin tylsä ja kuollut. Kukaan elollinen täällä ei ole täysin erillinen vaan rakennamme elämämme toisten, kuolleiden ja elävien, päälle.
Pitkälti olen kanssasi samaa mieltä. Kaikki vertauskuvat ovat vajavaisia, mutta sellaisena välttämätön väline yrittää kuvata tai kertoa sellaista, mitä maiset käsitteet eivät riittä kuvaamaan. Dualistisesti ajatellen valo on aina totta ja pimeys harhaa. Yöperhosiin sovitettuna liekkeihin "tuhoutuminen" voidaan ymmärtää puhdistautumiseksi kiirastulessa. Ajattelun apuvälineitähän vertauskuvat ovat ja myönnän, että yöperhosia voitaisiin laillasi käyttää myös hengellisen sokeuden vertauskuvana.
Luulisin, että suurin ero näkemyksissämme voitaisiin palauttaa leiviskä-vertauksen tulkintaan. Kaikki saavat saman leiviskän, munan, helmen, timantin (millä nimellä sitä sitten kuvataankaan), mutta joillakin valo sammuu, leiviskä hautautuu maahan, helmi särkyy tmv. Useimpien uskontojen lähtökohta on hyvän ja pahan kamppailu ihmisessä sisäisesti ja maailmassa yleisesti: hyvät palkitaan ja pahat tuomitaan.
Luulen ymmärtäväni sanomasi. Voisin sanoa olevani samaa mieltä, mutta omien rajauksieni mukaisesti. Tarkennus: Sielua en lainkaan pidä loisena, vaan loispistiäinen minulle kuvaa lähinnä sokeaa taluttajaa, jonka munima muna syrjäyttää aidon munan sillä seurauksella että molemmat kuoppaan putoavat. Sainko sanottua lainkaan tajuttavasti?
"Dualistisesti ajatellen valo on aina totta ja pimeys harhaa."
Tämä ei ole aivan yksinkertaista, sillä se riippuu siitä kuinka moraalisen dualismin ymmärtää. Tässähän on monoteististen uskontojen *sisällä* suurempaa hajontaa kuin niiden välillä.
Jos hyvä ja paha ymmärretään persoonallisiksi toimijoiksi, silloin on mielekästä nähdä asia juuri siten, että hyvä edustaa totuutta ja paha puolestaan harhaa, kieroutumaa, valhetta ja kapinaa Jumalan totista järjestelmää vastaan.
Yleensä kuitenkin ne, jotka tykkäävät puhua hyvän ja pahan asemesta valosta ja pimeydestä, edustavat toista dualismin näkökantaa, jonka mukaan hyvyydessä ja pahuudessa on kysymys enemmän ominaisuuksista kuin toimijoista, ja näin ajattelevista monet ymmärtävät valon todelliseksi, mutta pimeyttä ei ymmärretä niinkään harhaksi vaan vain valon puuttumiseksi. Juuri metafora pimeys samoin kuin termi kadotus kuvaavat tätä ajattelua osuvasti.
Käytännössä moraalinen duaalisuus ilmenee valinnoissa ja pidemmällä aikajänteellä valintataipumuksissa, siis oikeana ja vääränä. Pahuus voi tästä huolimatta kuitenkin olla "totta", ts. se voi uskoa päämäärinsä tosina vaihtoehtoina, vaikka harhauttaisikin valehtelemalla. Nämä valinnat ovat kuitenkin elämän kannalta "vääriä", johtaen kadotukseen ja kuolemaan.
Vaikka tunnistaisimme metaforisen valon hyväksi ja metaforisen pimeyden pahaksi, maailma kuitenkin rakentuu näiden väliselle taistelulle, emmekä silloin voi koskaan valita lopullista valoa. Sen sijaan valitsemme lentämisen kohti pimeyttä mutta emme sammuaksemme siihen vaan valaistaksemme sitä, toimiaksemme siis hyvän agentteina ja edistääksemme hyvää taistelussa, jota emme voi voittaa, mutta jossa tehtävämme onkin Jumalan huoleksi jäävää lopullista voittoa paljon pienempi mutta sittenkin tärkeä rintaman pitäminen. Niin kauan kuin valosieluisina elämme ja vaikutamme, pimeys ei voi sekään saada lopullista voittoa, ja näin toimiessamme toimimme oikein, olemme elossa ja elämämme on mielekästä, vaikka tiedämmekin sen yksilön osalta katoavaiseksi.
Minä käsitän asian siten, ettei Valkeuden valtakunnassa voi olla pimeyttä, ja pimeys on tässä mielessä epäpyhää kun taas valkeus ja sitä ilmentämä valo on pyhää. Niin kauan kuin pysymme yliluonnollisessa todellisuudessa, ei ole kovin vaikea erottaa näitä kahta toisilleen vihamielistä napaa.
Ongelmat alkavat välittömästi kun yritämme operoida näillä käsitteillä aineellisen maailman monimuotoisuudessa, jossa hyvä ja paha ovat monesti varsin subjektiivisia käsitteitä. Kaiken lisäksi tunteiden ja tekojen vaikutuksien arvioiminen on mahdotonta. Helppo totuus on sanoa, että kaikki hyvä ja kaunis on Jumalalta ja paha paholaiselta. Tai kätkeytyä elämänkoulun taakse johon sisältyvät myös jobimaiset opetukset ja koettelemukset. Siitä huolimatta minulla selkeä vakaumus, että ihmisen on syytä pyrkiä valoon ja mitä enemmän ihminen siihen kykenee, sitä hänen tuntosarvensa tunnistavat pimeyden vaikka se olisi kätkeytynyt "jumalalliseen" kaapuun.
Tarkoitin sitä, että hyvään ja pahaan uskovien kesken on ainakin kahdenlaista käsitystä siitä mitä valkeus ja pimeys ovat. Ensimmäisen mukaan ne ovat vastapoolit, joista kumpikin "toimii" aktiivisesti toista vastaan. Toisen käsityksen mukaan vain valo on olevaista, kaiken takana oleva luomisvoima, ja siis totta, kun taas pimeys on tyhjyyttä, valon puuttumista. Siellä ei ole elämää. Helvetti ja kiirastuli ovat lähempänä ensin mainittua käsitystä, kun taas kadotus kuvaa varsin hyvin jälkimmäistä.
Olet oikeassa siinä, että siirtäessämme yliluonnollisia käsitteitä reaalimaailmaan joudumme usein sen tosiseikan eteen, että tietomme syistä ja seurauksista eivät ole riittäviä "täydelliseen" moraaliseen oikeamielisyyteen, ts siihen että aina kaikissa tilanteissa osaisimme valita oikein. Vain Jumalalla on kyky tällaiseen. Sillä kuitenkin etenemme, mitä meille on annettu, ja tärkeintä on käyttää nuo kullekin annetut resurssit mahdollisuuksien mukaan hyvin, oikein ja kohtuullisesti. Kuten totesin, emme ole yksin taistelussa pahuutta vastaan emmekä siis kanna koko sitä taakkaa omilla vajavaisilla harteillamme. Teemme vain oman osamme, sitä osaa vähättelemättä.
Hyvän erottaminen pahasta on yleensä jollain tasolla olemassa jo intuitiivisena valintataipumuksena. Omatunto on käsite, jolla kuvaamme omassa itsessämme olevaa Jumalan ääntä, jota voimme kuulla jos haluamme ja virittäydymme siihen. Toki valintataipumuksille voidaan löytää myös pätevät biologiset ja sosiaaliset perusteet. Raja yliluonnollisen ja luonnollisen välillä ja jälkimmäisen halveksuminen on keinotekoista harhaamme, josta kirjoitin ensikommentissani kirjoittaessani siitä, miten "valon muna" käytännössä kuitenkin on kasvanut yhteen sen ruumiin kanssa, jossa se tämänpuoleisessa elää. Olentoina olemme kaikkea sitä mitä olemme.
Anis Harran: "...josta kirjoitin ensikommentissani kirjoittaessani siitä, miten "valon muna" käytännössä kuitenkin on kasvanut yhteen sen ruumiin kanssa, jossa se tämänpuoleisessa elää. Olentoina olemme kaikkea sitä mitä olemme."
- Tästä asiasta uskallan olla jyrkästi eri mieltä. Juuri tämä harhaluulo, petollinen eksytys, johtaa meitä harhaan. Nimittäin on juuri niin, että Valon lapsissa ne ovat yhtä, muttei kaikissa ihmisissä, jotka ovat eläimen kaltaisia ennenkuin ovat "uudestisyntyneet". (Mielenkiintoista että tämä näkemys eräiden ns. gnostilaisten kristittyjen ja Muhammadin kesken näyttää olevan yhteinen.) Sinun näkemyksesi lähtee siitä, että muna on kuorettomana avoinna ihmiseen ja minun siitä että sen kuoret ovat kuin lyijystä päästämättä säteilyä lainkaan isäntäänsä ennenkuin ihminen itse on saanut sen kuorittua.
Olen tosiaan sitä mieltä, että munan luonnollisempi alkutila on avoin, ja ihminen koteloi sitä lyijykuoreen elämänsä varrella, kenties jo lapsuuden aikana, jolloin ympäröivän yhteiskunnan kovuus vaikuttaa lapseen voimakkaasti. Toisaalta mikään ei takaa, että näin olisi kaikkien ihmisten kohdalla. En pidä mahdottomana, mutta pidän melko epätodennäköisenä, että jotkus syntyisivät täysin paatuneina, muna lyijykuoressa.
Toisaalta munan kuoriminen uskonnollisena uudelleensyntymiskokemuksena ei välttämättä vastaa todellisuutta kaikkien kohdalla, vaikka joidenkin kohdalla se tapahtuu juuri tähän tapaan. Ihmisten yleinen virhekäsitys on yleistää omat tai läheisen kokemukset koskemaan kaikkia, tai ainakin hyvin suuria ihmisjoukkoja.
Olen sitä mieltä, että munankuori voi paksuuntua tai ohentua elämän varrella. Valokaan ei ole mikään aivan ongelmaton voima käsitellä, mikäli kantaja on heikko. Jotkut päätyvät Jumalan hulluiksi, jotkut peljästyvät suuresti. Tämän vuoksi uskon, että lihan vihaaminen voi olla yhtä vahingollinen tai jopa vahingollisempi lähestymistapa kuin sen ylenpalttinen rakastaminen ja himoitseminen. En usko kaiken materian ja lihan olevan saatanasta, vaan päinvastoin luotua maailmaa ja Jumalasta. Aineellinen maailmankaikkeus perustuu yhtymisiin eikä siellä mikään myöskään esiinny puhtaana.
Hyvä ja paha saattavat olla olemuksillisina läsnä lähteillään, mutta ne eivät ole samanarvoisia, vaan hyvä on enemmän kuin paha. Jumala luo, paholainen on tyhjyyden (pimeyden) sokaisema ja kapinoi siksi luomista vastaan, vaikka on itsekin luotu. Meidän aineellisessa maailmassamme ne esiintyvät enemmän suuntina, valintataipumuksina - rakkauden ja vihan, luomisen ja tuhon, elämän ja kuoleman - välillä, mutta yhtä kaikki ne vastinpareina ovat läsnä kaikessa maailmallisessa; läsnä, mutteivät samanarvoisina, koska moraalin ja samalla elämän tarkoitus perustuu juuri paremmuuden olemassaoloon. Siihen että valintojen välillä on paremmuusero. Elottomalla kappaleella tällaista valintaa ei ole, se vain tapahtuu luonnonlakien mukaisesti ja determinoidusti.
Mä nyt vielä intän munasta ja lyijykuoresta. En yhdistä asiaa paatumukseen vaan ihmisen suojeluun aivan samoin kuin lyijykuoren on tarkoitus suojella ihmistä ydinsäteilyltä. Ymmärrän siten, että Jumalan voima on syntymälahjana saadussa munassa (leiviskä jne.) mutta ihminen ei ole valmis sitä vastaanottamaan ennenkuin on tarpeeksi vahva. Se, onko ihminen paatunut vai suuri ihmisystävä, on toissijainen kysymys. Ei ole missään sanottu tai kirjoitettu että ihmisystävä on sama kuin Jumalan lapsi, yhtä lailla hyvältä ihmiseltä voi puuttua lapseus ja sen mukana tuleva elämä kuin pahalta. Tässä juuri nousee kysymys siitä, ettei vasemman käden pitäisi tietää mitä oikea tekee. Jos "hyvä" ihminen on jo saanut hyvyydestään palkkansa, ei hän enää muuta palkkiota tarvitse; hän tavallaan kuolee hyvyyteensä. (Ei ole muuten maailman helpoimpia juttuja nämä yrittää pukea sanoiksi - koskaa ei voi tiedä, miten toinen sanat tulkitsee!)
En ole lainkaan vakuuttunut että olisit tuossa munankuoriasiassa erityisen erimielinen kanssani. Tällä kertaa viittaan kuitenkin omakohtaiseen kokemukseen ja väitän siksi edelleen munansisuksen olevan sen verran kovaa tavaraa, että ihmiset nimenomaisesti itse tai ympäristön kanssa selvitäkseen kehittävät sen päälle kuorta, jonka myöhemmin voi rikkoa tai liuottaa jos tietää mitä sisällä on.
En ole vakuuttunut munan pysymisestä kovinkaan erillisenä ja siksi olen insistoinut sen kasvamista symbioottina yhteen kantajansa kanssa. Ihmismieli ei kehity erillään tuosta munansisuksesta, olipa kuinka taukki tai eläimellinen tahansa.
Ihmissielujen kuvitteleminen ulkoavaruudesta päihimme istutetuiksi siemeniksi on ympärillämme olevan planetaarisen maailman, siis Jumalan meille antaman maailman, halveksimista. Erilaisissa new age -liikkeissä on paljon mielenkiintoisia piirteitä jos niitä ymmärtää käsitellä suodattimella ja etsiä niistä merkityksiä eikä erehdy uskomaan vertauskuvallisia höpöjuttuja essentiaalisesti tosiksi.
Uskonnollisessa puheessa on aina kyse mysteerien pukemisesta ihmismielellä tuotetuiksi metafoorisiksi konstruktioiksi, joita suurin osa ihmisistä ei ilmeisesti kykene sisäistämään muussa kuin essentialisoidussa muodossa. Tästä seuraa eräitä sielunelämälle potentiaalisesti vahingollisia ilmiöitä kuten takertumista dogmeihin ja yrityksiä naulata vaihtoehtoisia ymmärryksiä tosiksi (esim väittämällä unennäköjä tai kuultuja ääniä essentiaalisesti yliluonnollisiksi viesteiksi ja kieltämällä siten se todennäköisempi mahdollisuus, että viestit tulevat ihmismielestä itsestään, jota ei tulisi väheksyä vähempiarvoisena tai banaalimpana kuin se on). Jos ajattelemme lähetyksen olevan kaiken aikaa päällä kaikkialla, emme tarvitse palavia pensaita emmekä pasuunojen jylyä taivaasta havaitaksemme niitä ja "lukeaksemme" maailmaa ympärillämme. Tämä ei tietenkään tarkoita etteikö erityisiä profetioita ja pyhiä kirjoja kannattaisi lukea, koska ne ovat sitä varten ja sisältävät meille valmiimmin viritettyjä tihentymiä. Jäsentymätön valo näyttäytyy helposti valkoisena kohinana joka voi sumentaa valmistautumattoman mielen.
On totta että hyvä palkitsee itsensä. Jumala selvästikin pitää maailmojen luomisesta ja vertauskuvallinen puhe siitä että Hän on luonut ihmisen omaksi kuvakseen on mahdollista ymmärtää tätä taustaa vasten.
Paatuneita ihmisiä on olemassa. Heitä on ikävä kyllä hyvin paljon. Mutta muna on heidänkin sisuksissaan ja siksi silloin tällöin ihmisissä tapahtuu kovinkin epätodennäköisiltä tuntuvia ihmeellisiä muutoksia ja parannuksia.
Uskonnot ovat Jumalan luomia projektiivisia testejä ihmisille.
Samoin. En tunne olevani erityisen erimielinen kanssasi. Katsomme asioita vain hieman eri vinkkelistä, erilaisista kuvakulmista. Muutenkin jokaisen pitää löytää omat taivasten valtakunnan avaimet ja käyttää niitä siihen porttiin, jonka edestään löytää.
Pyhien kirjoitusten arvoa en minäkään kiistä. "Valmiiksi viritetyt tihentymät" on hyvä luonnehdinta. Pyhiin kirjoituksissa vaikuttavat kuitenkin samat lainalaisuudet kuin muuallakin elämässä ja niitä voidaan tulkita tuhansin eri tavoin, paremmin ja huonommin. Sen tähden olen aika varovainen turvautuessani "auktoriteetteihin". Pyhien kirjoitusten kirjoittajat ovat kuitenkin paneutuneet asioihin ja niitä sellaisena voi pitää "alan oppikirjoina" aivan kuin mitä tahansa normaalia ainetta opiskellessa. Niitä luettaessa usein kuitenkin käy siten, ettei nauttija syö pyhää vaan pyhä syö ihmisen.
Muna-teemaan palatakseni. Minulle muna kuvaa jonkinlaista evankeliumeissa mainitun kirkastuskokemuksen jumalallallista siementä (vrt. Buddhan valaistuminen). Siten en liitä sitä sieluun lainkaan, ainakaan ennen kirkastumista tai valaistumista. Ehkä Buddhan, Zarathustran, Jeesuksen ja Muhammadin ym. valaistumista voisi kuvata valon yhtymiseksi aineeseen, jossa Jumalan siemen, sielu (sydän), ihmisluonto ja ruumis sulavat yhdeksi ja samaksi kokonaisuudeksi. Näin munan koteloituminen olisi eri asia kuin sydämen paaduttaminen, millä kirkastumisen jälkeen ei tietenkään suurempaa merkitystä olisi.
Kirjoita uusi kommentti
Kirjaudu tai rekisteröidy kirjoittaaksesi kommentteja
Kommentoi 11 kommenttia