Tuokko: Retuperän lastentarhaus ja varhaiskasvatuksen dosentti

http://www.aamulehti.fi/Kotimaa/1194723743975/artikkeli/varhaiskasv...

Helsingin yliopiston varhaiskasvatuksen dosentti Marjatta Kalliala on puuttunut päivähoidon ongelmiin kirjassaan Lapsuus hoidossa? Mitään varsinaisesti uutta Kalliala ei kuitenkaan Aamulehden uutisen perusteella näytä tuoneen keskusteluun. Ikuisuusongelmat vain nostetaan kirjan markkinoinnin yhteydessä pöydälle.

"Lasten päivähoito on Suomessa järjestetty ensisijaisesti aikuisten eikä lasten tarpeisiin." Varsinainen itsestään selvyys. Lapsillahan ei ole tarvetta tulla perheen ulkopuolella hoidetuksi. Lähtökohtana on ollut, että vanhemmat työelämän, opiskelun, sairauden, sosiaalisen tmv. syyn perusteella tarvitsevat päivähoitoa kun ovat estyneet hoitamasta lastaan ja siten "pakotettuja" luovuttamaan lapsensa ulkopuolisen osapuolen valvottavaksi ja hoidettavaksi. Vanhempien tarpeiden lisäksi lasten tarpeiden edelle menevät myös päivähoidon ammatillisten intressiryhmien edut.

Selvää lienee, että mitä nuoremmasta lapsesta on kysymys, sitä paremmin kotihoito vastaa lapsen pysyvän kiintymyssuhteen kehittymiseen. Tämän tähden yhteiskunta on tarjonnut alle kolmivuotiaille päivähoidon vaihtoehdokksi tuetun kotihoidon. Eräs päivähoidon ongelmista on, mitä Kalliala ei näytä tiedostavan tai ei halua tiedostaa, että päivähoito perustuu pakonomaiseen virikkeellisyyteen ja jatkuvaan viihdytyksen järjestämiseen. Päivähoidossa ei koskaan voi totetua kotihoidon kaltaista turvallista välinpitämättömyyttä. Aito välittäminen joudutaan korvaamaan jatkuvalla huomiolla, mikä ei ole luonnollista. Jos taas huomion antamisesta luovutaan, vaihtoehtona on turvaton välinpitämättömyys. 

"Kallialaa huolettaa, että varhaiskasvatukseen kuuluvien taito- ja taideaineiden tarjonnasta päiväkodeissa ei keskustella yhtä paljon kuin niiden asemasta koulussa." Vaikka Kalliala on edellisessä lauseessa moittinut päivähoidon perustuvan aikuisten tarpeisiin ja korostanut lapsen näkökulmaa, hän nyt selvästi lähtee "kehittämään" päivähoitoa päiväkodin henkilöstön ammatillisista tarpeista käsin. Vaikuttaa siltä, että päivähoitoa haluttaisiin kehittää eräänlaiseksi taideaineita painottavaksi esikouluksi. Vaikka Kalliala korostaa lapsen luovuutta, ei hän kuitenkaan näytä ymmärtävän vapaan leikin ja ohjelmoidun tekemisen välistä eroa, luovuuden eri vivahteita.

On myönnettävä tosiasia, etteivät useimmat halua "perushoitaa" lapsia. Kukaan ei enää haluaisi pyyhkiä nenää ja takapuolta, syöttää, pukea, riisua, lohduttaa, olla jne. Omat vanhemmat haluavat mennä "mielekkäämpiin" töihin,   esimerkiksi varhaiskasvatuksen dosenteiksi esittää asiantuntijana neuvoja muille kasvattajille tai päiväkodin ammattilaiseksi johtajaksi kokouksiin ja palavereihin tai sitten päiväkodin taideaineiden opettajiksi. Tai   opiskelemaan tai muuten "kehittämään itseään".

"Emme kysy, mikä on tarpeeksi hyvää täyttämään lastemme mielen..." Hyvä huomio Kallialalta. Useiden vanhempien mielestä lapset saavat pienestä pitäen yliannostuksen seksiä, väkivaltaa, levotonta musiikkia tmv. Mikä sitten on syy, mikä seuraus? Yhteiskunta on arvottomuuden alennustilassa ja päivähoito ei ole siitä lainkaan irti, kuten ei koululaitoskaan. Synnytettyä arvotyhjiötä pyritään täyttämään kansainvälisyyskasvatukseksi kutsuttavalla ideologiselle asennemuokkaukkauksella.

Päivähoitoa on kuitenkin mahdotonta "kehittää" sellaiseksi, ettei se jättäisi vaurioita lapseen. Se tarjoaa joko liikaa virikkeitä tai sitten vääränlaisia ja väärässä suhteessa. Se ei tarjoa välineitä pettymysten käsittelemiseksi. Henkilökunta hoitaa työkseen, ammatikseen, ja sen mukaisin ehdoin. Kyllä kansa tietää ja lapsi vaistoaa. Tätä juopaa ei kykene parhainkaan päivähoito poistamaan, vaikka tietenkin on yksittäisiä tarinoita, että vaikkapa päiväkodinjohtaja on ryhtynyt kummiksi aikuistuneen päiväkotilaisen lapselle tai jotakin tällaista. Mutta eihän tämäkään ole luonnollista, vaan oire vanhemmuuden projisoimisesta vieraisiin ihmisiin. Päivähoito nimittäin hämärtää ydinperheissä kehittyvää yksityisyyden tajua. Satunnaisesti tavattavista sedistä ja tädeistä tulee isiä ja äitejä näiden sijaan. Tämän huomaa lapsen lisääntyneestä "avoimmuudesta". Vieraille ihmisille kerrotaan asioita, mitkä näille ei kuulu tai kuten orvot hakevat "vanhempia" katsomaan suorituksiaan ja oppimiaan asioita satunnaisesta matkailijasta. Mikä on luonnollista ja normaalia orvolle, ei ole sellaiselle lapselle, jolla on elämässään molemmat tai jompikumpi.